”Sirkka on statisti, ihmismassaa, kahvilassa kahvia juova nainen (ei repliikkejä), ohikulkija kadulla (ei katsekontaktia), joku, joka painaa hissin nappia juuri ennen sinua, sillä nappia kuuluu painaa tehokkaasti eikä haaskata aikaa haaveiluun ja seisoskeluun. Sirkka on sirkoista sirkoin, statisteista paras, massaan katoava myyrä ja puutarhatonttu. Samalla joku mutta ei kuitenkaan kukaan. Sirkka on Sirkka.�
Tämä kirja on puolisoni kirjoittama, joten en ole puolueeton arvostelija. Subjektiivistahan tämä on muutenkin.
Viime viikolla julkaistiin vuoden odotetuin kirja eli Annin ensimmäinen romaani. Olin lukenut ennen julkaisua tekstiä sieltä täältä ja pienissä pätkissä. Julkaisun yhteydessä kirjan alusta loppuun. Ja se on tosi hyvä! Just niin hauska ja toisaalta herkkä kuin Anni itsekin.
Sirkka kertoo yksinäisyydestä, yksinolosta, ystävyydestä, ihmisten kohtaamisen vaikeudesta ja epävarmuudesta. Tai siitä, miten oma ääni ja suunta tämän kaiken lomasta löytyy.
Yritin miettiä että mikä Sirkasta tulee mieleen, ehkä lähin vertailukohta on Mikko Rimmisen Nenäpäivä (josta pidin ja pidän valtavasti). Suosittelisin tätä siis siitä pitäneille. Tai jos olisi halunnut pitää Nenäpäivästä, mutta Rimmisen sanatason kikkailu ja jahkailu oli liikaa. Annikin nauttii kielen kanssa pelaamisesta, mutta Sirkka kulkee jouhevammin eteenpäin. Vaikka eipä tässä ihan hirveästi tapahdu, juonenkäänteiksi kirjassa riittää yhtäkkinen keinutuolihankinta tai raitiovaunun myöhästyminen.
Kirjailija itse pitää Sirkkaa ensisijaisesti hauskana ja kustantajakin kuvailee kirjaa hulvattomaksi. On se sitäkin, mutta aika surullisissakin tunnelmissa kirjassa käydään. Tai ainakin minua yksinäisyyden kuvailu kosketti. Kuten sanoin: hauska ja herkkä.
Samaistuin tässä eniten sosiaalisten tilanteiden ja kommunikoinnin tulkintojen vaikeuteen, vaikka ei niitä mitenkään hierottu naamaan vaan käsiteltiin lempeästi osana ihmisyyttä. Vaikeuksia voi olla mutta elämä on muutakin.
Nyt täytyy olla kieli keskellä suuta tämän arvostelun kirjoittamisen kanssa, että saan ilmaistua itseni kirjan ansaitsemalla tavalla. Sirkka. Kirja oli ihan mahtava! Jonotin Sirkkaa kirjastosta vuoden, mutta se oli kaiken sen odotuksen arvoista. Tätä oli ensinnäkin todella miellyttävä lukea, tyyliltään kirja tai tarina ei mitenkään hajonnut missään kohtaa, vaan soljui todella sujuvasti. Sekä Sirkka oli sellainen hahmo, että varmaan jokainen suomalainen tunnistaa nämä Sirkan piirteet - äidissään, tädissään, naapurin rouvassa, äidinkielen opettajassa ja niin edelleen. Voi tietysti tunnistaa Sirkkaa myös naapurinherrassa tai isässä :) Sirkka oli erittäin todellinen hahmo, ja sai hymyn huulille.
Luin kirjaa illalla sängyssä ja nauraa käkätin niin paljon ääneen että pelkäsin naapurin Sirkan kohta valittavan :) Onneksi valituksilta säästyttiin, mutta nyt täytyy tehdä niin, että hommaan Sirkan myös omaan kirjahyllyyni, että voin lukea sen vielä uudestaankin. Erittäin superhyperiso suositus!
Sirkka on harmaa. Sirkka on suomalaisuuden perikuva, Eleanor Oliphantin suomiserkku, mielensäpahoittajan sisaruksen lapsenlapsi. Sirkka on betonia, normatiivisuutta, tehokkuutta ja mielellään massaa, mutta siinä missä elämä on Sirkalle less is more, on Sirkka kirjailija Saastamoiselle more is more.
Sirkka on pääsääntöisesti raivostuttava, mutta mainio, ennalta-arvattava ja vähän vähemmälläkin alleviivaamisella selväksi tullut, mutta silti ihastuttavan samastuttava. Tavallaan arvon itse edelleen hyvin paljon sen välillä ärsyttikö vai ilahduttiko kirja minua enemmän, mutta viimeisen neljäsosan kunniaksi taidan kallistua ilahdutukseen. Sirkka on Sirkka, ja juuri niin hyvä.
Tässä kirjassa oli vain sitä jotain. Kaikkeudessaan Sirkka oli aivan loistava ihminen. Ihailtavan mutkaton jalat maassa tyyppi, jolla nyt oli hieman ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta hän ei antanut sen häiritä. Saatoin löytää Sirkasta myös hiukan itsenäni, sillä hänen järjestelmällisyydestään lukeminen oli puhdasta nautintoa. Sirkan olemus ja tapa katsoa maailmaa toivat mieleeni hieman autisminkirjon ja erityisesti Aspergertyypit.
Saastamoisen kieli oli ihanan eläväistä, mikä teki lukukokemuksesta vieläkin nautittavamman. Jokainen meistä tietää jonkun Sirkan ja varmasti monen sisällä asuu myös pieni Sirkka. Kirja oli lempeä ja hyväntuulinen, se kirvoitti hymyn huulille useaan kertaa, mutta samalla se oli myös rehellinen kuvaus yksinäisyydestä ja erilaisuudesta.
Ihan hivenen empien tämän kirjan nappasin. Luin niin kehuvia kirjoituksia, että ajattelin, että nouseeko se mielensäpahoittaja minussa ja inhoaa kirjaa heti alusta lähtien. No ei noussut. Päinvastoin. Luin ääneen (miehen riesaksi) ja nauroin. Mahtavaa. Sisäinen sirkkani ei koe hetkeen olevansa niin yksinäinen.
Järjestystä ja hillittyä käytöstä arvostava Sirkka on hulvaton hahmo (vaikka itse hän ei sellaista sanaa käyttäisi), ja Saastamoinen on kirjoittanut hänen maailmansa taitavasti. Teoksena Sirkka olisi ehkä ollut timanttisimmillaan novellina, romaanin mitassa hahmo alkoi hieman tulla korvistani ulos (äänikirjan lukeneen Pirjo Heikkilän mainioudesta huolimatta). Sopivaa luettavaa tragikoomisten kirjojen arvostajille, erityisesti jos olet koskaan kirjoittanut heippalapun!
”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.�
Melkein jäi kesken, kun ensimmäiset sata sivua olivat niin raskaat, mutta sitten ilmestyi taivaalta helpotusta.
Hidas kirja, koska niin ankea, mutta Sirkka yllätti iloisesti. Melkein hämmentää, miten hyvä kirja tämä on, kun Saastamoisen edeltävä oli niin mitäänsanomaton. En myöskään erityisemmin ymmärrä viitteitä hauskuuteen, koko homma on niin traaginen, että melkein itkettää.
Mutta Sirkka, voi Sirkka. Pohdin oman kappaleen ostamista, ihan vaan kirjahyllyyn istumaan, muistutukseksi siitä, minne en ikänä koskaan halua päätyä. Sirkka, olet pahin painajaiseni, mutta rakastan sinua silti. <3
Annan hiukkasen kökön juonen ja vaivaannuttavan stereotypisen henkilökaartin anteeksi, koska tämä oli niin hersyvän ihanasti kirjoitettu. Mahtavaa kieli-ilottelua! Nauroin kyllä useasti ääneen, välillä sitä kaipaa piristäviä hömppäkirjoja.
Tämä taitaa olla paras kotimainen kirja jonka olen pitkiin aikoihin lukenut/kuunnellut. Pirjo Heikkilä oli aivan täydellinen lukija ja ääni Sirkalle, ja vaikka kirja onkin lyhyt, ehdin moneen kertaan hymyillä ja nauraa itsekseni tämän kanssa.
Tunnistin itsestäni paljon Sirkassa, vaikka ihan kaikkea sentään en. Ehdottomasti parasta tässä kirjassa on kuitenkin se, että tämä ei ole kertomus siitä kuinka eheytetään introvertti erakko, vaan siitä, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Tietyllä tavalla tämä toi mieleeni Sayaka Muratan Convinience Store Womanin, mutta tämä oli ehkä kyseisen kirjan humoristisempi serkku.
Tämä on sellainen kirja joka kannattaa kyllä ehdottomasti nimenomaan kuunnella, etenkin jos tuntuu siltä että kaipaa elämäänsä naurua, tai jos tuntuu että yhteisön paine olla menevämpi tai iloisempi tai avoimempi alkaa ottaa liiaksi päähän.
Ajattelin aluksi tämän olevan hieman surullinen kirja yksinäisyydestä. Sivu sivulta tekstiin kuitenkin hivuttautui lämminhenkisyyttä. Tämä oli tarina siitä, miten löytää oma tapa elää. Oma tapa olla onnellinen. Vaikka omat valinnat eivät aina istuisikaan yksi yhteen yhteiskunnan odotuksiin.
Nopea yhden iltapäivän lukuhetki.
Tätä lukiessa ajattelin omia viherkasvejani, erityisesti peikonlehteä.
Hyvänmielen kirja. Onneksi maailmassa on Sirkkoja ja niitä, jotka kertovat Sirkoista. Toivottavasti Sirkkaa ei säälitä tai vieroksuta ajattelunsa ja erilaisuutensa takia. Sirkan ulkokuoren alla on ihminen.
Tänään 17.3.2022 sain loppuun kirjan nimeltä Sirkka. Sirkka oli mielestäni hyvä, ihana, hauska, mukava, mielenkiintoinen ja koukuttava kirja. Lukiessani kirjaa nimeltä Sirkka minulle tuli aluksi sellainen tunne Sirkka on peruskoulun yläasteen opettaja mutta sitten tuli sellainen tunne että Sirkka on Tarja Kulhon työtoveri. Sirkka oli ensimmäinen kirja jonka olen Anni Saastamoiselta lukenut. Minulle tuli todella erittäin oikein hyvä mieli. 😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤ 😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤ 😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤😍❤ 😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜😍💜
Aika herkullinen välipalakirja. Monessa kohtaa tuli kyllä vähän surullinen olo. Samaistuin Sirkkaan pelottavan paljon, mistä tuli suorastaan epämukava olo, mutta toisaalta samaistumisesta sai myös parhaat naurut. Ja kirja kuitenkin loppui ihan positiivisella tavalla.
Pirjo Heikkilä oli nappivalinta äänikirjan lukijaksi ja luulen, että jos olisin lukenut kirjan itse en ehkä olisi tykännyt yhtä paljon. Jotenkin töksähtävä ja vähän toistava tyyli kuitenkin sopi kirjaan ja toimi erityisesti äänikirjana hyvin. Antaisin 3,5 tähteä.
Aloitetaan tärkeimmästä: mäyrä ei ole tunkkainen. Mäyrä on vinkeän multainen veijari, joka möyrii tunneleissa nuuskutellen sympaattisesti. Katso vaikka kuvaa mäyrästä, ei ole tunkkaisen näköinen eläin se. Kun nyt tämä tekstissä ollut katala virhe on oikaistu, voidaan alkaa käsittelemään muita, vähemmän tärkeitä asioita.
Anni Saastamoisen Sirkka kertoo pedantista, päällisin puolin tylsää elämää viettävästä ehkä kolmevitosesta Sirkasta. Sirkka pitää järjestyksestä, elää säntillisesti ja pitää viherkasveistaan. Moni ihminen katsoisi Sirkan elämää ja pitäisi sitä epäonnistumisena mutta toisaalta, moni ihminen on hirvittävän väärässä kovin monissa asioissa.
Omalla kohdalla ongelmaksi ehkä muodostui se, että Sirkan sisäinen maailma kuulosti välillä niin kovin twiiteistä rakennetulta. Nimittäin sellaisilta kipakankärkkäiltä arkihuomioilta, joita ryyditetään toteamuksilla, että ”onko nyt ollenkaan kunnollista sellainen.� Joissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ovat hauskojakin ne mutta käyvät romaanimittaisessa tekstissä vähän raskaiksi.
Osittain tämä varmaan liittyy myös siihen, miten enenevässä määrin olen alkanut kokea oman ikäpolven urbaanin kantakaupunkilaiselämän vieraaksi. Sirkka on varmaankin käypäinen kokoelma akateemisesti koulutetun maailman harmaamman laidan piirteitä mutta vantaalaislähiön asukin mielikuvissa ”Sirkat� ovat erilaisia.
Jossain vaiheessa pelkäsin loppuratkaisun asettuvan perinteiseen uomaan mutta onneksi pelko oli lopulta turha. Tämä ilahdutti mieltä kovin.
Laitinen on hieno olento, kuten on myös Naamansyöjä. Kissaihmisen sielua viehätti kuvaus siitä, miten suurta iloa pienen eläimen touhujen seuraaminen voi tuoda. Pienen, arkisen ilon rakentuminen on tosiaan monesti tärkeämpää, kuin sellaiset suuret jutut.
Sirkka on "nimien nakkikastike", sosiaalisesti melko rajoittunutta elämää elävä nainen, jolla on järkevä määrä jakkupukuja ja tarkasti rutiinien kautta etenevä elämä, ja joka pitää hyvää huolta viherkasveistaan ja etsii kauppojen myynti-ilmoituksista possessiifisuffiksivirheitä ja kauniita käsialoja. Tähän yksin elävää, järjestystä rakastavaan, maailmaa pienten yksityiskohtien kautta kiinnostavasti omalla tavallaan havainnoivaan naiseen ehtii kiintyä, vaikka kirja onkin sivumäärältään kovin tiivis.
Sirkan henkilöhahmo peilautuu kiinnostavasti teoksen muihin sivuhenkilöihin, taiteelliseen ja pirskahtelevaan äitiin, Natalia-ystävään, kiusallisen puheliaaseen työkaveriin tai mieheen, joka käy, mutta ei jää. Teoksen Sirkka-kuvauksessa on surua ja melankoliaa, mutta myös kielen ja havainnoinnin veikeyttä. Pienessä romaanissa komedia ja tragedia ovat jatkuvasti yhtä aikaa läsnä, mutta vähäeleisesti ja lämpimästi.
Pidin hurjasti siitä, ettei kirjassa tapahdu suuria, valtavia juonenkäänteitä tai dramaattisia muutoksia ihmisissä tai ihmissuhteissa, vaan pintatasoltaan pienet tapahtumat nytkäyttävät päähenkilömme elämää vähän eri suuntaan - ja Sirkka tajuaa, että se riittää. Mielenrsuha ja onni eivät löydy totuttuun tapaan muista ihmisistä tai pelastavasta prinssistä, vaan ihmisestä sisältä. Sirkalle riittää, että on rehellinen itselleen ja omille tavoilleen ja haluilleen, ja että omalakinen elämä jatkuu ja pitää sisällään niitä pieniä hyviä asioita, jotka saavat hyvän mielen "loiskahtamaan" sisimmässä, kuten kirjastossa käyminen lauantaisin, lähelle rohkeneva kissa, mikrossa lämmitetyt pinaattiletut ja pölyistä pyyhitty Peikonlehti.
Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihastaan, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.
Olipas kelpo kirja lopettaa tämä lukuvuosi. Sirkka on Sirkka, ja meissä jokaisessa on kyllä vähän Sirkkaa. Toisissa enemmänkin. ;)
Kuuntelin alkupuolikkaan äänikirjana, ja Pirjo Heikkilän lukemana Sirkka heräsi henkiin aivan todella. Hyvä mieli jäi tästä, varmasti Sirkan suureksi yllätykseksi.
Kerrassaan hurmaava kirja. Minäkään en kirjaa niin hirmuisen hauskana pitänyt, mieluummin tuli tippa silmään, varsinkin lopussa. Hieno psykologinen tutkielma oman identiteetin löytymisestä ja hyväksymisestä. Kissaystävyyden syntymisen kuvaus saa tältä kissaihmiseltä täyden kympin. Oikein ja uskottavaa.
Tämä oli parempi kuin mitä arvostelujen perusteella odotin. Luin kuitenkin ystävän suosituksesta.
Huumori kirjassa on mustaa ja lakonista. Se ei kuitenkaan tehnyt niin suurta vaikutusta ja naurattanut kuin Saastamoisen käyttämät sutkautukset ja sananmuodot. Tarina on kiva, etenkin sen loppu. Tykkäsin kyllä.
Minussa asuu pieni Sirkka, järjestyksen ihminen, jonka tapa tehdä asioita on aina se järkevin ja vähiten vaivaa kenellekään aiheuttava. Kovasti siis koin sympatiaa ja myötäeläviä huvittuneisuuden hetkiä tämän kirjan kanssa.
Tämä oli sekä murheellinen että ratkihupaisa. Ensin kuulijalle esitellään Sirkka, viimeisen päälle tarkka ja pakkomielteisyyteen asti pedantti kolmikymppinen sinkku, joka rakastaa viikkausta, roskien lajittelua ja viherkasvien hoitoa. Ihmissuhteet eivät ole Sirkan juttu, sillä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta rasittavia ja sotkuisia. Sirkka arvostaa vain äitiään ja parasta ystävänsä, vaikka hekin ovat silmiäsärkevän värikkäitä ja puheliaita. Kun Sirkka sitten tutustuu Sauliin, jonka seurassa Sirkka suorastaan viihtyy, kaikki tuntuu loksahtavan paikaltaan, kunnes.. Yksi kirjallisuushistorian järkyttävimmistä eroista saa alkunsa aivan tavallisena päivänä aivan tavallisessa helsinkiläisessä metrossa, eikä mitään ei ole tehtävissä. Järkkymätön maailma järkkyy, ja yksinäisyys aukeaa pohjattomana mustana kitana.
Vaikean eron kuvauksena Sirkasta tulee mieleen Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Henkilönä Sirkka on kuitenkin aivan toisenlainen. Järkähtämätön Sirkka onnistuukin olemaan jopa astetta sympaattisempi. Hän on kaiken teeskentelyn ja esittämisen vastakohta. Sirkka on Sirkka, toistetaan kirjassakin usein. Varsinkin, kun kissat astuvat näyttämölle, sulaa lukijan ja ehkä vähän Sirkankin sydän.
Tämä oli ihana kirja, jonka lukijaksi Pirjo Heikkilä oli kuin tehty.
Samaan aikaan lämminhenkinen ja surumielinen tarina (tai ei ehkä tarina, pikemminkin palanen) tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä, aihe, joka on fiktiossa sellainen, johon olen kiintynyt.
Myös ehkä parasta tekstiä kissoista mitä olen lukenut, mikä lämmittää tällaisen crazy cat ladyn sydäntä.
Kuuntelin Sirkan tarinan äänikirjana Pirjo Heikkilän lukemana, mikä sopi kirjalle kuin nakutettu. Nautin kirjan kerronnasta ja itse Sirkka-hahmosta kovasti. Vaikka Sirkka edusti minulle kuunnellessa itseäni vanhempaa ikäluokkaa, samaistuin henkilöön silti vahvasti. Koen saaneeni kirjalta naurua, ymmärrystä ja lohtua.
Tämä oli jotenkin sykähdyttävä kirja. Sirkka on karikatyyrimaisuudessaan yllättävän tutunoloinen hahmo: hänhän on kooste meidän kaikkien arkisista omituisuuksista. Sirkalta oppii uskomattoman paljon, jos uskaltaa ottaa vastaan; parhaimmillaan sen, että omaan itseensä ja elämäänsä saa olla tyytyväinen - muiden miellyttäminen ei ole elämän tarkoitus.
Ensimmäinen kirja luettu Helmet-lukuhaasteeseen. Sijoitin tämän kohtaan 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.
Sirkka oi Sirkka, miten viihdyttävä tämä kirja olikaan. Pirjo Heikkilä sopi mainiosti äänikirjan lukijaksi, hän herätti hahmon henkiin omalla hupaisalla tavallaan.